Joskus sitä kai toivoo, että itsekkin pääsisi Nagialaan.
Taivaaseen, paratiisiin, miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua.
Se on ideaali tapa olla kuollut, siellä ei ole olemassa enää muuta kuin rakkautta ja valoa.
Ei tarvitsisi jaksaa tätä loputonta kipua johon ei särkylääkkeet auta.
Miten muka pystyisikään niitä haavoja ja ruhjeita korjaamaan?
Ne sattuvat jossain fyysisen kehomme ulottumattomissa.
Ne pahantekijät, jotka satuttavat keskenkasvuisia sieluja, eivät sinne pääse.
Se on absoluuttinen turva, ilman mitään pahaa. Siellä ei ole kipua, eikä särkyneitä mieliä, taikka sydämiä.
Et muista hetkiä, joina makaat lattialla, huutaen apua jota et saa.
Henkisesti hakattuna, jokainen sana kuin nyrkkinä.
Et muista sitä, miten toivoit saavasi iskuja käsiisi, jalkoihisi, ympäri kehoa.
Fyysinen tuska olisi helpompi sietää, se auttaisi pääsemään eteenpäin.
Siellä olisi vain ikuinen rauha, aika, ei ole enää relevantti asia.
Itseasissa sitä ei ole olemassa. Ikuisuus on minuutti ja minuutti ikuisuus.
Valo-olentona leijuen keskellä hunajaisen niityn, purjehtisit kaarnalaivallasi kilometrejä pitkiä, sadepisaroiden muodostamia jokia. Kypsyttäisit energiaasi ikuisen auringon ja kuun yhteisymmärryksen alla.
Ja kun olisit valmis, sinä menisit taas alas, maan päälle, tuomaan hyvää ja lähettämään sanomaa paremmasta.
Kuolema ei ole loppu, vaan uuden alku.
"all will turn to silver glass"
Miksi siis pelätä sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti