Whitewash~

Terävät timantit kaadoin lasiini ja join itseni tainnoksiin,
Päätin että ikuisesti uinun.
Ihmiset saapuivat minua katsomaan,
Luulivat auttavansa minua.

Mutta, olin jo pelastunut,
timantit vapauttivat minut.
Oli liian raskasta hengittää,
nuo pienet terävät timantit puhkoivat keuhkoni,
viilsi rikki sisäelimeni,
jotta sieluni voisi lentää.

I don't care when you cry, and I'm so hard~

Eksyin joukosta pienessä kylässäni,
tajusin hetkeni koittaneen.

Heitin pois identiteettini,
enää yksi askel eikä kukaan muistaisi miltä näytin.

Pian löydettyäni uuden polun, oli se liian tiheään kasvanut,
rämmin eteenpäin pakon voimalla, vaikken olisi aina jaksanutkaan.

Lopulta sen läpi selviydyttyäni, olin viimein kotona.
Luonasi turvassa,
Enää en ollut eksyksissä, sillä olin kanssasi.

Välillä on hyvä päästää mieli valloilleen.

Mitä voin synnyttää tyhjästä,
miten mittaan massan olemattoman?

Voinko elää vain makaamalla paikallani,
odottaen seinien kaatumista?

Tanssisinko yksin huoneessani,
vai odottaisinko sinua?

Uskaltaisinko kurottaa kohti kirkasta valoa,
vai hukuttaisinko itseni rubiininpunaan?

Vuosi vuoden perään sama laulu,
mutta vain eri sävelasteikosta.

ehkä olen kyllästynyt tuntemaan kylmän talven luissani,
sen talven, joka on mieltäni asuttanut jo liian kauan.
__________________________________________________


Tanssahtelin lentokentällä joka oli täynnä kuolleita sieluja,

odotin hetkisen,

jos toisenkin

etten vain hävittäisi itseäni kaipuun kyynelten sekaan.

vääristyneet kasvot niitä vuodattivat, minä vain odotin.

Seurasin tauluja seinillä, etsin nimeäsi lähtevien lentojen seasta.

Näin usean eliniän ajan rakkautta lähtevän lentoon viimeistä kertaa,

näin monen nuoren murheen kaikkoavan koneen mukana,

mutta sinua en löytänyt massan seasta.

odotin terminaali kakkosella paluutasi,

en muista minne lähdit, en edes miksi, mutta silti odotin.

monta kuukautta katselin kiireisten ihmisten vetävän elämäänsä perässään, aina nousten uudelle

 lennolle kohti kaukaista rauhaa,
mietin kuinka moni sen löysi ja kuinka moni vain halusi pakoon ikusta kylmyyttä.

Vuoteni vierivät hukkaan, en kokenut kuin pieniä onnen hetkiä, ikuisuus valui pois viimeisten kyynelteni mukana. Odotus on valinta, jonka tein ja kärsin sen seuraukset.
Loppujen lopukse, me kaikki hukumme.

Maybe it is time to go to bed.

1
Kaikki alkoi maailmamme tuhosta, suuren ydinsodan päättymisestä.
Kaikki ympärillä oli kuollutta, vain muutamat ihmiset ja eläimet olivat säästyneet isosta räjähdyksestä ja minä olin yksi heistä. Nimeni on Tom ja kirjoitan muisteloni nyt, vaikkakin turhaan, sillä eihän kellään meistä ole toivoa selviytyä, saatika jatkaa lajiamme, niimpä ei kukaan tule tätä ikinä lukemaan.

Oikeaa päivämäärää on mahdotonta tietää, enkä enää edes yritä muistaa sitä, olen kehittänyt uuden tavan laskea aikaa. Tänään on neljäskymmenesensimmäinen päivä talvea, tuhka paksuudesta sen pystyi päättelemään, laskeutuu hitaammin ja pysty suoremmin kuin kesällä. Vuosia aloin laskemaan päivästä, jota pidin maailmanloppuna. Siitä on nyt 23 vuotta.

En pitänyt aikaa kuitenkaan relevanttina aiheena tässä tilanteessa, olinhan sentään ollut yksin viimeiset 5 vuotta tuskaisesta elämästäni tässä post-apokalyptisessa helvetissä, olin kuitenkin päättänyt selviytyä niin kauan kuin mahdollista ja ykkös prioriteettini oli ruuan, suojan ja mahdollisesti kanssaeläjien löytäminen. Kaksi kolmesta löysin jo ensimmäisenä vuonna, onnekseni (ja jonkun toisen epäonneksi) löysin tyhjän pommisuojan kuljeskeltuani vaimoni, Sadien kanssa ilman päämäärää jossakin päin itä-Dakotaa. Siellä oli kaksi kerros-sänkyä ja ruokaa noin muutamaksi vuodeksi kahdelle ihmiselle. Se tuntui kuin lottovoitolta, en ollu koskaan elämässäni ollut niin onnellinen. Vihdoin olin löytänyt minun Sadielleni turvaa.


2


Hän oli niin nuori, vasta 17 meidän mennessä naimisiin. Jouduimme anomaan erikoislupaa avioliittoa varten, ihmeen tarkkoja olivat avioliitto lainsäädänteistä vaikka maailma oli sodassa, kaikki kaikkia vastaan. Juuri sota oli myös syy, miksi emme voineet odottaa Sadien täysi-ikäistymistä, hän sanoi minulle meidän vasta seurustellessamme "Tommyseni, tiedän etten luultavasti tule ikinä näkemään kolmeakymmentä ikävuotta, tuskin edes pääsen laillisesti nauttimaan alkoholista" tässä välissä hän hihitteli hiukan alakuloisesti, "Mutta sen olen päättänyt, että kun maailma loppuu ja seisomme yhdessä sen reunalla, tuijottaen ikuiseen tyhjyyteen, aijon seistä siinä vaimonasi."
Tämän kuultuani en voinut estää kyynelijä virtaamasta poskilleni, tiesinhän minä itsekkin ettei kumpikaan meistä eläisi kauaa enää, niimpä esitin pyyntöni oikeudelle ja saimme tuomioistuimen hyväksymät paperit vain muutaman päivän päästä. Häät olivat pienet, tietysti näissä olosuhteissa ei olisi tullut kuuloonkaan häät, joista pikku tytöt unelmoivat. Menimme New yorkin halvimpaan (ja kauheimpaan) maistraattiin, sanoimme "tahdon", suutelimme, täytimme muutamat paperit ja niin tuli minun Sadiestani Rouva Waters. Meillä ei ennen sotaakaan ollut kuin toisemme, niin Sadien, kuin minunkin vanhemmat olivat seurusteluamme vastaan, olihan meillä ikä eroa huikeat 20 vuotta. Elimme pienessä asunnossa upper west sidessa, asunnon olimme saaneet veljeni kautta, emme joutuneet maksamaan siitä juuri mitään, sen verran hyvät välit minulla oli veljeeni, vaikkemme puhuneetkaan toisillemme kuin ehkä kerran vuodessa. Emme lähteneet ulos, New yorkin parhaatkin alueet olivat täysin kaaoksen vallassa, sota teki ihmisille, jopa siviileille, hirveitä asioita.
Vietimme avioelämää piiloutuen ja odottaen. Kunnes tapahtui jotakin kamalaa.



3

Nyt kuitenkin olin täyttänyt lupaukseni Sadielleni, olin saattanut meidät suojaan myrkkykaasuilta ja putoavalta tuhkalta. Olimme taas lukittuneina ja peloissamme, mutta suojassa. Se oli tärkeintä. Asustimme sodan ja maailman loputtua luultavimmin noin viisi kuukautta tuossa bunkkerissa, kunnes totesimme sen olevan liian vaarallinen. Olimme alkaneet kuulla askelia yläpuolelta, ne olivat ihmisen jalan tekemiä ääniä. Avasimme Pommisuojan kannen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, toivoen että ihmiset yläpuolella olisivat olleet mukavia ja avuliaita ihmisiä. Emme koskaa ole olleet niin väärässä; nähdessään Sadien he sekosivat, ne repivät hänen mekkoaan ja hiuksiaan, kun minä yritin lyödä miehiä, he vain naurahtivat ja viskasivat minut kauemmaksi huudellen hävyttömyyksiä,"Onko tämä kiva pikku likka sun siskos?"  huusin raivosta sekaisena heille että Sadie on vaimoni ja jos joku niistä limanuljaskoista tekisi mitään pahaa hänelle, esittelisin heille mitä sana "tuska" oikeasti tarkoitti. Siihen he eivät reagoineet juuri laisinkaan, jatkoivat vain irvailua "Ai että vaimo ihan, oot vitusti liian vanha näin kivalle pikku tytölle". Tässä vaiheessa olin jo nii täynnä vihaa ja inhoa näitä miehiä kohtaan, etten edes nähnyt kunnolla, raivo oli sokaissut minut. Hyökkäsin heitä kohden, mutta mitä minä hintelä, miltei neljissäkympissä oleva mies pystyin viidelle nuorelle, lihaksikkaalle, luultavasti sotilasmiehelle. Miehistä pisin löi minua ja menetin suoraan tajuntani.
Heräsin iso kumpu otsassani, ensimmäinen ajatukseni oli "missä Sadie on?". Avasin silmäni ja näin kauniin vaimoni makaavan tuhkan peitossa, mekko revittynä, hiuksia oltiin revitty hänen päästään tukoittain, hänen naamansa oltiin hakattu pahasti rikki, toinen silmä oli vuorautunut umpeen ja kaiken tämä viimeisteli hänen päältään valuva veren, siemennesteen ja virtsan sekoitus.
Minua oksetti, en todellakaan voinut kuvitella hirveämpää asiaa kuin oma pieni Sadieni tuossa tilassa. Kuka sairas paskiainen voisi edes tällaisessa maailmanlopun jälkeisessä tilassa, kajota toisen ihmisen kehoon tuolla tavoin? Sota oli todellakin sekoittanut ihmisten päät. Nousin vaivalloisesti ylös ja menin Sadien luo, hän oli vielä tajuton. Jo hetken pelkäsin että miehet olivat vieneet vaimoni hengen, mutta onneksi tunsin Sadien sykkeen ja heikon hengityksen. Nostin hänet ylös ja vein pommisuijaan.
 Huomasin järkytyksekseni suurimman osan ruuistamme hävinneen, ne olivat ne kirotun miehet. Kiroilin kovaan ääneen, Sadie heräsi siihe. Hän oli erittäin heikossa tilassa ja itki. Laskin hänet sängylle ja istuuduin viereen, silittelin hänen päätään, hän ei saanut sanaakaa ulos itsestään, ainoastaan sieluani vieläkin kalvavaa hysteeristä itkua. Etsin kipulääkettä, onneksi löysin muutaman vahvan tabletin. Vein ne Sadielle ja pakotin ne alas hänen kurkustaan, se oli ainoa asia mikä saisi hänet nyt rauhoittumaan.
Sadie rauhoittuikin, vaikka oli shokissa, hän nyyhkytti hiljaa ja pyyteli anteeksi. Ihmettelin minkä ihmeen takia hän pyysi anteeksi, minunhan tässä niin pitäisi tehdä. En pystynyt huolehtimaan rakkaimmastani silloin, kun hän sitä eniten tarvitsi. Oma pikku Sadieni oli hyvin sekava joten päätin antaa hänen nukkua, mutta sen olin päättänyt että aamusta me pakkaisimme mukaamme sen vähän ruuan, mitä nuo roistopaskiaiset olivat jälkeensä jättäneet ja painuisimme hittoon täältä.

ALKU.

Afterlife.

Askel vielä,
liiku hitaasti kohti tuntematonta.

Kutsu kävi jo kauan sitten,
kurottaudu alle tähtien.

Anna polun johtaa sinua harhaan,
luokse unisen maailmamme.

 Mitkä seikkailut siellä odottavatkaan,

Päivät taivaamme palavat,

öisin muuttuen miljardeiksi jalokiviksi.



Kuorotyttömme kasvattavat mustia joutsenia tammikuun auringon alla.

Toisella puolella galaksia,
ei kukaan sure.

Mutta jos itkevät,
heitä hoivataan.


maassa miljoonien unelmien,

unen nukkujat teidät humalluttaa,

taikajuomillaan vie hurmioon.

Ikuisuuden kestävät tee kutsut,

taikaa joka puolella.

Tällä voit onnea tuntea.

Ämpärilistani.

Ei oo kirjottamisesta tullu aikoihin yhtää mitää. Mie menetän inspiraatiotani stressiin. Joten nyt mie kirjotan miu bucketlistin:

- Hommaan paljon rahaa
-Vietän vuoden jenkeissä kiertäen joka ikisen Comiconin
-Ostan joka ikisen levyn mitä oon ikinä halunnu
-käyn Area 51 luona
-Opettelen lukee Tarotit ilman kirjaa
-Luen kaikki Harry Potterit uudestaa
-Hommaan ajokortin ja -67 Impalan
-Ajan tukan tosi lyhyeks
-otan miljoonittain lisää tatuointeja
-myös muutamia lävistyksiä
-matkustelen
-Tuun Tumblr kuuluisaksi
-Hommaan Poika- tai tyttöystävän joka on yhtä hulluna kaikkii miun fandomeihin ku mie
-Käyn uudessa seelannissa
-Kans Austraaliassa
-Oikeestaan kaikkialla
-Opettelen laulamaan
-Opiskelen kielitieteilijäks
-ja Psykologiks
-Käyn kaikilla keikoilla ja festareilla missä oon tahtonu käyä
-Ja kaiken mitä mie koen elämässäni koen miu rakkaimpien kanssa!

Kun päivämme loppuvat.

END OF ALL DAYS (Työnimi)

Tunsin sen ympärilläni,
kuin iso samettinen lakana olisi vedetty pääni yli. En olisi tahtonut avata silmiäni, ellei pakottava tarve ottaa selvää takanani kuuluvasta äänestä olisi voimistunut voimistumistaa, en luultavasti niin edes olisi tehnyt.

Nyt silti näin ensimmäistä kertaa uuden maailmani, se oli pimeä, tunkkainen lemu joka lähti ympärilläni makaavista ruumiista oli myrkkyä hengittää. Revin jo valmiiksi repaleisesta hupparistani toisen hihan irti jonka viritin naamalleni hengityssuojaksi. Tarkastelin tilaa jossa olin, en voinut olla kiinnittämättä huomiota jalkoihini, tai niihin mitä oli enää jäljellä. Vasemmasta jalastani puuttui säärestä alaspäin kaikki, kun taas oikeaa ei enää ollutkaan. Rikkoutuneita pulloja lojui ympäri lattiaa, ruumiiden seassa, osalla niistä oli lasinsirpaleista pää täynnä, osa oli selvästi ollut tässä huoneessa jo useamman viikon.

Minua oksetti, tarvitsin ilmaa. yritin epätoivoissani etsiä jonkinlasita ikkunaa tai tuuletusaukkoa, mutta turhaan. Olihan tämä kyseinen huone täysin eristyksessä kaikesta, tai siis oli vielä silloin kun ulkona oli jotakin muuta kuin ikuinen kaamos ja tuhkapilvi.

Se ääni jonka kuulin herätessäni, olin miltei unohtanut sen mutta nyt se taas kuului.
Ne olivat kuin… askelia? Miten kukaan voisi olla enää elossa kaiken tapahtuneen jälkeen?
yritin kääntyä, mutten voinut, huomasin selässäni viiltävän kivun. Kosketin kipukohtaa varovasti sormenpäilläni.
Tunsin nyt saman kivun sormessani, vetäisin sen nopeasti takaisin etupuolelleni ja katsoin haavaa, se oli mitätön verrattuna jalkoihini, mutta teki silti kipeää. Selässäni tunsin noin kymmenkunnan pieniä lasinsiruja uponneena lihaani. Yritin olla kiinnittämättä huomiota niihin ja pakotin itseni kääntymään.

Näin huoneeni toisessa päässä pientä liikehdintää, luulin sitä vain hallusinaatioksi, mutta sitten se tapahtui uudestaan. Näin sen jonkun todellakin liikkuvan ja vielä minua kohti!

En uskonut että kukaan olisi selviytynyt tapahtuneesta.
Mutta tässä sitä nyt ollaan! Mieleni täyttyi positiivisista ajatuksista, mutta olin silti varuillani. Käteni hamuilivat lähiympäristöstä jotain aseeksi kelpaavaa. Löysin vanhan rikkoutuneen viinipullon ja vedin sen lähelleni.

Olento liikui epävarmasti kohti minua ja tuntui kuin se olisi ollut samalla lailla hieman peloissaan minusta kuin minä siitä.

Huokaisin järkytyksestä kun viimein erotin olennon kasvot. Näytti kuin joku olisi sulattanut kaasunaamarin sen kasvoille ja sen jälkeen heittänyt happoa päälle. Minut valtasi pakokauhu, sillä tiesin etten voisi puollustaa itseäni kuin yhdellä rikkoutuneella pullolla joka ei ole kovinkaan hääppöinen suojaus.

Se jäi noin muutaman metrin päähän minusta tuijotin sitä ja se minua.
Ainakin luulen niin, en tosin voinut nähdä sen silmiä, jos sillä sellaiset edes oli, maski peitti koko otsan, ja taas kohta jossa kuuluisi olla silmät, oli revitty auki enkä nähnyt muuta kuin valuvia ihonriekaleita ja osan sen kallosta.

 En lyhyessä elämässäni ole koskaan nähnyt mitään niin epämieluisaa, mikä on ihmeellistä, sillä synnyin ja kasvoin, kasvoin kaikki nämä kuusitoista vuotta sodan keskellä, minua on kehdosta esikouluun, esikoulusta peruskouluun asti opetettu miten olla sotilas. En tunne kipua, en näytä tunteita koska se osoittaa heikkoutta ja jos olet heikko, et ole hyödyksi ja sinut eliminoidaan.
Saattaa kuulostaa hyvinkin julmalta, mutta niin sodassa toimitaan.
Mutta nyt ensimmäistä kertaa minä pelkäsin, pelkäsin henkeni puolesta.

Olen saanut tässä aikaa miettiä ja tullut siihen johtopäätökseen että olennon on oltava jonkinlainen mutaatio ihmisestä, sillä vaikka se onkin pieni, ei varmasti pitempi kuin metrin ja perjaatteessa pelkkää luuta ja nahkaa.
Olen silti törmännyt elämässäni tähän hahmoon ennenkin.

Se oli vuoden 2901 kesällä, kaksitoistavuotis syntymäpäiviini oli enää viikko. Vietin kaiken vapaa-aikani isoveljeni ja hänen vaimonsa pommisuojassa.

Sotaa oli tähän mennessä jatkunut jo seitsemänsataa vuotta, mutta hälytystila oltiin laukaistu uudelleen isovanhempieni aikaan, 90 vuotta sitten.
kriittisimät hetket koko ihmiskunnan historiassa olivat käsillä. Nyt tietysti toivon että olisin tiennyt asioista enemmän, mutta niinkuin jo aikaisemmin sanoin, minut oltiin kasvatettu tottelemaan käskyjä isommilta tahoilta, ei käyttämään päätäni.

Jokatapauksessa, olin juuri saanut puettua kaasumaskini sekä säteilyä kestävän haarniskani pääleni, kun kuulin veljeni vaimon, Jeanetin kiljaisevan. Käännyin katsomaan mikä hänellä oli hätänä ja jähmetyin. Kyllä, tuo oli se hetki jolloin näin saman olennon, mutta terveenä.
Se oli Jeanetin ja veljeni, Dilixin tytär. Hän oli vain 5 vuotias kun armeija värväsi hänet. Hän oli ensimmäinen lapsi moneen vuoteen joka syntyi ilman epämuodostumia. Häntä voisi kutsua "täydelliseksi jäännökseksi". Niimpä armeija tahtoi testata lasta, kaikilla kivuttomilla ja niillä kaikista kivuliaimmilla tavoilla joita vain voit kuvitella.

Veljelläni ei ollut mitään sanomista tästä, ei tietenkään.
Ihmiset tässä ajassa eivät enää olleet yksilöitä, he syntyivät sotilaina, sairaanhoitajina tai jos hyvin kävi saatoit syntyä siniveriseen sukuun, jolloin sinusta tulisi isäsi jalanjäljissä sotilasjohtaja/joku muu vaikuttaja jatkamaan jo satojavuosia  jatkunutta verilöylyä.
Mutta hänen Äitinsä, Jeanet oli myös tyttärensä lailla "puhdas" hän onnistui ymmärtämään tunteita erilailla, tottakai mekin ymmärrämme tunteita, emme vain tunne niitä, ne tukahdettiin meistä jo sylivauvoina. Jeanet jatkoi silti taistelua ihmisyyden puolesta, kiitos hänen, lopulta minäkin opin taas rakastamaan, tuntemaan sympatiaa ja empatiaa toisia kohtaan.  Jeaneten huudahdus oli vain onnea, missä hän näki tyttärensä ensimmäistä kertaa 4 vuoteen, kun minun ensimmäinen refleksini kiljuvasta naisesta oli tuhoa, tapa, kiduta.

Nyt istuessani tässä, intensiivisesti tuijottaessani tuota olentoa silmiin, tunsin rinnassani järjetöntä kipua. Kuin joku olisi repinyt sydämeni irti rinnastani.
Nyt tiesin mikä "se" oli, tai tässä vaiheessa kai sitä pitäisi kutsua häneksi, Veljeni tyttäreksi, Anjaksi.

Ens of Chp. 1.

Onni tällainen kerran on vain mahdollinen.

Olin pesemässä hampaitani ja valmistautumassa nukkumaan menoon.
No siinä hampaita harjatessani nostin katseen pesualtaan yllä olevaan peiliin ja katoin hetken itteäni silmiin.

Löysin siitä jotai mitä luulin hävittäneeni.
Löysin sen elämäniloa hehkuvan, itsevarman ja kauniin naisen alun mitä olin joskus aikaa sitten.

Jäin tutkimaan kasvon piirteitäni, niitä lukuisia finnejä mitkä on ottanu turvapaikakseen miu kasvot.
Ja ensimmäistä kertaa älyttömän pitkään aikaan en tuntenut epävarmuutta itsestäni, en vihannut kasvoja jotka katsoi miuta takasin.

Tuijotin aikani jokaista epätäydellisyyttä naamassani, miun räikeen pinkkiä tukkaa ja naurahdin hiljaa.

Katsoin vähän liian isoa, pullukkaa vatsaani,
käsivarsieni arpia. Niitä vanhoja sekä vielä kipeitä uusia.
Pikkuruisia, varpaitani joiden kynnet ovat päässeet vähän liian pitkikisi.
Katsoin paitaani, siinä lukee rukous, rukous jollai saisi Castielin höyhenisen perseen paikalle kun tarvitsisi sekä herraties millon viimeeksi pestyjä yökkärihousujani täynnä ruokatahroja.

Seisoin peilin edessä ja oikeasti katsoin itseäni ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.

Ja tunsin itseni kauniiksi, hyväksi ja rakastetuksi.

En häpeä mitään, en tunne syylisyyttä mistään, kuin iso kivi tai joku musta sadepilvi olisi hävinnyt rinnastani.
Olen täydellinen minä, ainutlaatuinen ja aito.






Onneksi välillä myös näitä hetkiä! Ehkäpä tämä just on sitä tän päivän kapinaa, uskaltaa näyttää liika kilonsa ja epätäydellisen naamansa.