Olin pesemässä hampaitani ja valmistautumassa nukkumaan menoon.
No siinä hampaita harjatessani nostin katseen pesualtaan yllä olevaan peiliin ja katoin hetken itteäni silmiin.
Löysin siitä jotai mitä luulin hävittäneeni.
Löysin sen elämäniloa hehkuvan, itsevarman ja kauniin naisen alun mitä olin joskus aikaa sitten.
Jäin tutkimaan kasvon piirteitäni, niitä lukuisia finnejä mitkä on ottanu turvapaikakseen miu kasvot.
Ja ensimmäistä kertaa älyttömän pitkään aikaan en tuntenut epävarmuutta itsestäni, en vihannut kasvoja jotka katsoi miuta takasin.
Tuijotin aikani jokaista epätäydellisyyttä naamassani, miun räikeen pinkkiä tukkaa ja naurahdin hiljaa.
Katsoin vähän liian isoa, pullukkaa vatsaani,
käsivarsieni arpia. Niitä vanhoja sekä vielä kipeitä uusia.
Pikkuruisia, varpaitani joiden kynnet ovat päässeet vähän liian pitkikisi.
Katsoin paitaani, siinä lukee rukous, rukous jollai saisi Castielin höyhenisen perseen paikalle kun tarvitsisi sekä herraties millon viimeeksi pestyjä yökkärihousujani täynnä ruokatahroja.
Seisoin peilin edessä ja oikeasti katsoin itseäni ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.
Ja tunsin itseni kauniiksi, hyväksi ja rakastetuksi.
En häpeä mitään, en tunne syylisyyttä mistään, kuin iso kivi tai joku musta sadepilvi olisi hävinnyt rinnastani.
Olen täydellinen minä, ainutlaatuinen ja aito.
Onneksi välillä myös näitä hetkiä! Ehkäpä tämä just on sitä tän päivän kapinaa, uskaltaa näyttää liika kilonsa ja epätäydellisen naamansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti