All will turn to silver glass.

Joskus sitä kai toivoo, että itsekkin pääsisi Nagialaan.
Taivaaseen, paratiisiin, miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua.

Se on ideaali tapa olla kuollut, siellä ei ole olemassa enää muuta kuin rakkautta ja valoa.

Ei tarvitsisi jaksaa tätä loputonta kipua johon ei särkylääkkeet auta.
Miten muka pystyisikään niitä haavoja ja ruhjeita korjaamaan?
Ne sattuvat jossain fyysisen kehomme ulottumattomissa.

Ne pahantekijät, jotka satuttavat keskenkasvuisia sieluja, eivät sinne pääse.

Se on absoluuttinen turva, ilman mitään pahaa. Siellä ei ole kipua, eikä särkyneitä mieliä, taikka sydämiä.

Et muista hetkiä, joina makaat lattialla, huutaen apua jota et saa.
Henkisesti hakattuna, jokainen sana kuin nyrkkinä.

Et muista sitä, miten toivoit saavasi iskuja käsiisi, jalkoihisi, ympäri kehoa.
Fyysinen tuska olisi helpompi sietää, se auttaisi pääsemään eteenpäin.

Siellä olisi vain ikuinen rauha, aika, ei ole enää relevantti asia.
Itseasissa sitä ei ole olemassa. Ikuisuus on minuutti ja minuutti ikuisuus.

Valo-olentona leijuen keskellä hunajaisen niityn, purjehtisit kaarnalaivallasi kilometrejä pitkiä, sadepisaroiden muodostamia jokia. Kypsyttäisit energiaasi ikuisen auringon ja kuun yhteisymmärryksen alla.

Ja kun olisit valmis, sinä menisit taas alas, maan päälle, tuomaan hyvää ja lähettämään sanomaa paremmasta.

Kuolema ei ole loppu, vaan uuden alku.

"all will turn to silver glass"

Miksi siis pelätä sitä?

Runoiluja pari päivää sitte!

Purot eivät enää juokse,
Vihreys häviää liekkeihin.

Sinitaivas vaihtuu tuhkaan,
kaikki on piemän peitossa.

Koko maailma odottaa hiljaisena,
Tuntee sen painon.

Puista tärkein miltei kuihtunut pois,
kuin se ei ikinä olisi nähnyt päivän valoa.

kasvot menettävät loistokkuutensa,
enää vain kaukaisena muistona,
jos sinäkään, tuntea voi auringon lämmön.

Sisällä paksun kiven silti vielä,
kytee liekki,
ilman rumuutta.

Valkea tuli sykkii,
keskellä pikimustan, loppumattoman yön.

odottaessaan aikaansa,
nousta uudestaan valtaan.

Taas roihuta ihmisten mielissä,
heidän sydämmissään.

Ennen kaiken loppua, näyttää kilpensä,
miekkansa.

tuhota ikuinen pimeys,
kerralla.

Nostaa terän, uudelleen taotun
ja vetää viimeinen viilto historiankirjoihin.




Hiljaisuuden laskeuduttua,
kaiken jälkeen.

Kruunuton olkoon taas kerran kuningas.

The last stop, Gray Heavens.

Valkeassa haarniskassaan,
Synkmetsän uumenissa,
kulkee vuosisatoja vanha olento
Johtaen kansaansa viimeiselle matkalleen.

Naiset laulavat ikuista sävelmää,
se kajahtaa jokaisen puun,
jokaisen oksan,
jokaisen lehden kautta ylös,
kohoten lopulta sinitaivaalle revontuliksi.

Miesten ottamat askeleet on tarkasti harkituja,
he väistävät jokaisen kukan,
varoen tallaa maata.

lapset juoksevat hartain mielin isiensä perään,
jotka niin ylväinä kohottavat hehkuvat kasvonsa kohti merta.

Varjojen lomasta ensimmäiset erottavat jo laivan,
kauniiman muita,
lyhdyt sytytetään.

on aika jättää tämä aika taakse,
se kuuluu muille.

Joukkoa johtanut mies ottaa ensi askeleen kannelle ja tuntee
kuinka kaikki häviää,
muut ottavat oppia
ja monen vuosisadan jälkeen on kansa,
kuulaan valkea,
matkalla viimeiselle matkalleen
kohti harmaita satamia.