Tulivuoreni räjähtäessä
peitänköhän kaupunkini tuhkalla?
Mitäköhän kylmenemiseni jälkeen on.
Aamu kahdeksalta, kun en ole vielä edes silmiäni ummistanut
kaataen tärisevin käsin vielä yhden lasillisen melkein kelvollista viiniä,
sytyttäen kolmannen viimeisen tupakan,
katsoen miten aamun sumu ja salaisuudet häviävät auringon raakuuteen.
Tutkiskelen vanhoja tekstejäni.
Välissä naurahtaen,
muutamaa en voinut edes lukea
myötähäpeän tunne oli liikaa.
Osa niistä oli kuitenkin kuin kirjanmerkkejä
paremman vertauskuvan puutteessa,
todella kivuliaita kohtia elämässäni.
Menetetty rakkaus,
unettomuus joka teki paluun,
merten kuohut lapsuuteni rannoilla.
Joka ikinen klisee
ne ovat minulle silti rakkaita.
Huomaan kuukausien olevan minulle vihollisia
elämäni jaottuu niihin.
"Olen asunut täällä puoli vuotta."
"Erostamme on kahdeksan kuukautta."
Kaikki paha on aikaa.
Mutta hyvä, se on tunteita:
kosketus poskellani,
ensimmäinen kerta kun pidimme toisistamme kiinni
"minä rakastan sinua",
ylihinnoitellun oluen maku,
paha tupakkayskä,
paljas ihoni sinun paljasta ihoasi vasten,
saman peiton alla piti olla hiljaa
siskosi oli viereisessä huoneessa.
Aijon kirjoittaa sinusta kunnes en enää tunne
tai vaihdan tunteeni toisiin.
Siedätän itseni musiikkiisi,
luen rakkaimman kirjasi kannesta kanteen
kunnes korvaannut jollakin vähemmän merkityksellisellä.
En ole ikinä ollut hyvä päättämään asioita
joten
.
