1
Kaikki alkoi maailmamme tuhosta, suuren ydinsodan päättymisestä.
Kaikki ympärillä oli kuollutta, vain muutamat ihmiset ja eläimet olivat säästyneet isosta räjähdyksestä ja minä olin yksi heistä. Nimeni on Tom ja kirjoitan muisteloni nyt, vaikkakin turhaan, sillä eihän kellään meistä ole toivoa selviytyä, saatika jatkaa lajiamme, niimpä ei kukaan tule tätä ikinä lukemaan.
Oikeaa päivämäärää on mahdotonta tietää, enkä enää edes yritä muistaa sitä, olen kehittänyt uuden tavan laskea aikaa. Tänään on neljäskymmenesensimmäinen päivä talvea, tuhka paksuudesta sen pystyi päättelemään, laskeutuu hitaammin ja pysty suoremmin kuin kesällä. Vuosia aloin laskemaan päivästä, jota pidin maailmanloppuna. Siitä on nyt 23 vuotta.
En pitänyt aikaa kuitenkaan relevanttina aiheena tässä tilanteessa, olinhan sentään ollut yksin viimeiset 5 vuotta tuskaisesta elämästäni tässä post-apokalyptisessa helvetissä, olin kuitenkin päättänyt selviytyä niin kauan kuin mahdollista ja ykkös prioriteettini oli ruuan, suojan ja mahdollisesti kanssaeläjien löytäminen. Kaksi kolmesta löysin jo ensimmäisenä vuonna, onnekseni (ja jonkun toisen epäonneksi) löysin tyhjän pommisuojan kuljeskeltuani vaimoni, Sadien kanssa ilman päämäärää jossakin päin itä-Dakotaa. Siellä oli kaksi kerros-sänkyä ja ruokaa noin muutamaksi vuodeksi kahdelle ihmiselle. Se tuntui kuin lottovoitolta, en ollu koskaan elämässäni ollut niin onnellinen. Vihdoin olin löytänyt minun Sadielleni turvaa.
2
Hän oli niin nuori, vasta 17 meidän mennessä naimisiin. Jouduimme anomaan erikoislupaa avioliittoa varten, ihmeen tarkkoja olivat avioliitto lainsäädänteistä vaikka maailma oli sodassa, kaikki kaikkia vastaan. Juuri sota oli myös syy, miksi emme voineet odottaa Sadien täysi-ikäistymistä, hän sanoi minulle meidän vasta seurustellessamme "Tommyseni, tiedän etten luultavasti tule ikinä näkemään kolmeakymmentä ikävuotta, tuskin edes pääsen laillisesti nauttimaan alkoholista" tässä välissä hän hihitteli hiukan alakuloisesti, "Mutta sen olen päättänyt, että kun maailma loppuu ja seisomme yhdessä sen reunalla, tuijottaen ikuiseen tyhjyyteen, aijon seistä siinä vaimonasi."
Tämän kuultuani en voinut estää kyynelijä virtaamasta poskilleni, tiesinhän minä itsekkin ettei kumpikaan meistä eläisi kauaa enää, niimpä esitin pyyntöni oikeudelle ja saimme tuomioistuimen hyväksymät paperit vain muutaman päivän päästä. Häät olivat pienet, tietysti näissä olosuhteissa ei olisi tullut kuuloonkaan häät, joista pikku tytöt unelmoivat. Menimme New yorkin halvimpaan (ja kauheimpaan) maistraattiin, sanoimme "tahdon", suutelimme, täytimme muutamat paperit ja niin tuli minun Sadiestani Rouva Waters. Meillä ei ennen sotaakaan ollut kuin toisemme, niin Sadien, kuin minunkin vanhemmat olivat seurusteluamme vastaan, olihan meillä ikä eroa huikeat 20 vuotta. Elimme pienessä asunnossa upper west sidessa, asunnon olimme saaneet veljeni kautta, emme joutuneet maksamaan siitä juuri mitään, sen verran hyvät välit minulla oli veljeeni, vaikkemme puhuneetkaan toisillemme kuin ehkä kerran vuodessa. Emme lähteneet ulos, New yorkin parhaatkin alueet olivat täysin kaaoksen vallassa, sota teki ihmisille, jopa siviileille, hirveitä asioita.
Vietimme avioelämää piiloutuen ja odottaen. Kunnes tapahtui jotakin kamalaa.
3
Nyt kuitenkin olin täyttänyt lupaukseni Sadielleni, olin saattanut meidät suojaan myrkkykaasuilta ja putoavalta tuhkalta. Olimme taas lukittuneina ja peloissamme, mutta suojassa. Se oli tärkeintä. Asustimme sodan ja maailman loputtua luultavimmin noin viisi kuukautta tuossa bunkkerissa, kunnes totesimme sen olevan liian vaarallinen. Olimme alkaneet kuulla askelia yläpuolelta, ne olivat ihmisen jalan tekemiä ääniä. Avasimme Pommisuojan kannen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, toivoen että ihmiset yläpuolella olisivat olleet mukavia ja avuliaita ihmisiä. Emme koskaa ole olleet niin väärässä; nähdessään Sadien he sekosivat, ne repivät hänen mekkoaan ja hiuksiaan, kun minä yritin lyödä miehiä, he vain naurahtivat ja viskasivat minut kauemmaksi huudellen hävyttömyyksiä,"Onko tämä kiva pikku likka sun siskos?" huusin raivosta sekaisena heille että Sadie on vaimoni ja jos joku niistä limanuljaskoista tekisi mitään pahaa hänelle, esittelisin heille mitä sana "tuska" oikeasti tarkoitti. Siihen he eivät reagoineet juuri laisinkaan, jatkoivat vain irvailua "Ai että vaimo ihan, oot vitusti liian vanha näin kivalle pikku tytölle". Tässä vaiheessa olin jo nii täynnä vihaa ja inhoa näitä miehiä kohtaan, etten edes nähnyt kunnolla, raivo oli sokaissut minut. Hyökkäsin heitä kohden, mutta mitä minä hintelä, miltei neljissäkympissä oleva mies pystyin viidelle nuorelle, lihaksikkaalle, luultavasti sotilasmiehelle. Miehistä pisin löi minua ja menetin suoraan tajuntani.
Heräsin iso kumpu otsassani, ensimmäinen ajatukseni oli "missä Sadie on?". Avasin silmäni ja näin kauniin vaimoni makaavan tuhkan peitossa, mekko revittynä, hiuksia oltiin revitty hänen päästään tukoittain, hänen naamansa oltiin hakattu pahasti rikki, toinen silmä oli vuorautunut umpeen ja kaiken tämä viimeisteli hänen päältään valuva veren, siemennesteen ja virtsan sekoitus.
Minua oksetti, en todellakaan voinut kuvitella hirveämpää asiaa kuin oma pieni Sadieni tuossa tilassa. Kuka sairas paskiainen voisi edes tällaisessa maailmanlopun jälkeisessä tilassa, kajota toisen ihmisen kehoon tuolla tavoin? Sota oli todellakin sekoittanut ihmisten päät. Nousin vaivalloisesti ylös ja menin Sadien luo, hän oli vielä tajuton. Jo hetken pelkäsin että miehet olivat vieneet vaimoni hengen, mutta onneksi tunsin Sadien sykkeen ja heikon hengityksen. Nostin hänet ylös ja vein pommisuijaan.
Huomasin järkytyksekseni suurimman osan ruuistamme hävinneen, ne olivat ne kirotun miehet. Kiroilin kovaan ääneen, Sadie heräsi siihe. Hän oli erittäin heikossa tilassa ja itki. Laskin hänet sängylle ja istuuduin viereen, silittelin hänen päätään, hän ei saanut sanaakaa ulos itsestään, ainoastaan sieluani vieläkin kalvavaa hysteeristä itkua. Etsin kipulääkettä, onneksi löysin muutaman vahvan tabletin. Vein ne Sadielle ja pakotin ne alas hänen kurkustaan, se oli ainoa asia mikä saisi hänet nyt rauhoittumaan.
Sadie rauhoittuikin, vaikka oli shokissa, hän nyyhkytti hiljaa ja pyyteli anteeksi. Ihmettelin minkä ihmeen takia hän pyysi anteeksi, minunhan tässä niin pitäisi tehdä. En pystynyt huolehtimaan rakkaimmastani silloin, kun hän sitä eniten tarvitsi. Oma pikku Sadieni oli hyvin sekava joten päätin antaa hänen nukkua, mutta sen olin päättänyt että aamusta me pakkaisimme mukaamme sen vähän ruuan, mitä nuo roistopaskiaiset olivat jälkeensä jättäneet ja painuisimme hittoon täältä.
ALKU.
