Kun päivämme loppuvat.

END OF ALL DAYS (Työnimi)

Tunsin sen ympärilläni,
kuin iso samettinen lakana olisi vedetty pääni yli. En olisi tahtonut avata silmiäni, ellei pakottava tarve ottaa selvää takanani kuuluvasta äänestä olisi voimistunut voimistumistaa, en luultavasti niin edes olisi tehnyt.

Nyt silti näin ensimmäistä kertaa uuden maailmani, se oli pimeä, tunkkainen lemu joka lähti ympärilläni makaavista ruumiista oli myrkkyä hengittää. Revin jo valmiiksi repaleisesta hupparistani toisen hihan irti jonka viritin naamalleni hengityssuojaksi. Tarkastelin tilaa jossa olin, en voinut olla kiinnittämättä huomiota jalkoihini, tai niihin mitä oli enää jäljellä. Vasemmasta jalastani puuttui säärestä alaspäin kaikki, kun taas oikeaa ei enää ollutkaan. Rikkoutuneita pulloja lojui ympäri lattiaa, ruumiiden seassa, osalla niistä oli lasinsirpaleista pää täynnä, osa oli selvästi ollut tässä huoneessa jo useamman viikon.

Minua oksetti, tarvitsin ilmaa. yritin epätoivoissani etsiä jonkinlasita ikkunaa tai tuuletusaukkoa, mutta turhaan. Olihan tämä kyseinen huone täysin eristyksessä kaikesta, tai siis oli vielä silloin kun ulkona oli jotakin muuta kuin ikuinen kaamos ja tuhkapilvi.

Se ääni jonka kuulin herätessäni, olin miltei unohtanut sen mutta nyt se taas kuului.
Ne olivat kuin… askelia? Miten kukaan voisi olla enää elossa kaiken tapahtuneen jälkeen?
yritin kääntyä, mutten voinut, huomasin selässäni viiltävän kivun. Kosketin kipukohtaa varovasti sormenpäilläni.
Tunsin nyt saman kivun sormessani, vetäisin sen nopeasti takaisin etupuolelleni ja katsoin haavaa, se oli mitätön verrattuna jalkoihini, mutta teki silti kipeää. Selässäni tunsin noin kymmenkunnan pieniä lasinsiruja uponneena lihaani. Yritin olla kiinnittämättä huomiota niihin ja pakotin itseni kääntymään.

Näin huoneeni toisessa päässä pientä liikehdintää, luulin sitä vain hallusinaatioksi, mutta sitten se tapahtui uudestaan. Näin sen jonkun todellakin liikkuvan ja vielä minua kohti!

En uskonut että kukaan olisi selviytynyt tapahtuneesta.
Mutta tässä sitä nyt ollaan! Mieleni täyttyi positiivisista ajatuksista, mutta olin silti varuillani. Käteni hamuilivat lähiympäristöstä jotain aseeksi kelpaavaa. Löysin vanhan rikkoutuneen viinipullon ja vedin sen lähelleni.

Olento liikui epävarmasti kohti minua ja tuntui kuin se olisi ollut samalla lailla hieman peloissaan minusta kuin minä siitä.

Huokaisin järkytyksestä kun viimein erotin olennon kasvot. Näytti kuin joku olisi sulattanut kaasunaamarin sen kasvoille ja sen jälkeen heittänyt happoa päälle. Minut valtasi pakokauhu, sillä tiesin etten voisi puollustaa itseäni kuin yhdellä rikkoutuneella pullolla joka ei ole kovinkaan hääppöinen suojaus.

Se jäi noin muutaman metrin päähän minusta tuijotin sitä ja se minua.
Ainakin luulen niin, en tosin voinut nähdä sen silmiä, jos sillä sellaiset edes oli, maski peitti koko otsan, ja taas kohta jossa kuuluisi olla silmät, oli revitty auki enkä nähnyt muuta kuin valuvia ihonriekaleita ja osan sen kallosta.

 En lyhyessä elämässäni ole koskaan nähnyt mitään niin epämieluisaa, mikä on ihmeellistä, sillä synnyin ja kasvoin, kasvoin kaikki nämä kuusitoista vuotta sodan keskellä, minua on kehdosta esikouluun, esikoulusta peruskouluun asti opetettu miten olla sotilas. En tunne kipua, en näytä tunteita koska se osoittaa heikkoutta ja jos olet heikko, et ole hyödyksi ja sinut eliminoidaan.
Saattaa kuulostaa hyvinkin julmalta, mutta niin sodassa toimitaan.
Mutta nyt ensimmäistä kertaa minä pelkäsin, pelkäsin henkeni puolesta.

Olen saanut tässä aikaa miettiä ja tullut siihen johtopäätökseen että olennon on oltava jonkinlainen mutaatio ihmisestä, sillä vaikka se onkin pieni, ei varmasti pitempi kuin metrin ja perjaatteessa pelkkää luuta ja nahkaa.
Olen silti törmännyt elämässäni tähän hahmoon ennenkin.

Se oli vuoden 2901 kesällä, kaksitoistavuotis syntymäpäiviini oli enää viikko. Vietin kaiken vapaa-aikani isoveljeni ja hänen vaimonsa pommisuojassa.

Sotaa oli tähän mennessä jatkunut jo seitsemänsataa vuotta, mutta hälytystila oltiin laukaistu uudelleen isovanhempieni aikaan, 90 vuotta sitten.
kriittisimät hetket koko ihmiskunnan historiassa olivat käsillä. Nyt tietysti toivon että olisin tiennyt asioista enemmän, mutta niinkuin jo aikaisemmin sanoin, minut oltiin kasvatettu tottelemaan käskyjä isommilta tahoilta, ei käyttämään päätäni.

Jokatapauksessa, olin juuri saanut puettua kaasumaskini sekä säteilyä kestävän haarniskani pääleni, kun kuulin veljeni vaimon, Jeanetin kiljaisevan. Käännyin katsomaan mikä hänellä oli hätänä ja jähmetyin. Kyllä, tuo oli se hetki jolloin näin saman olennon, mutta terveenä.
Se oli Jeanetin ja veljeni, Dilixin tytär. Hän oli vain 5 vuotias kun armeija värväsi hänet. Hän oli ensimmäinen lapsi moneen vuoteen joka syntyi ilman epämuodostumia. Häntä voisi kutsua "täydelliseksi jäännökseksi". Niimpä armeija tahtoi testata lasta, kaikilla kivuttomilla ja niillä kaikista kivuliaimmilla tavoilla joita vain voit kuvitella.

Veljelläni ei ollut mitään sanomista tästä, ei tietenkään.
Ihmiset tässä ajassa eivät enää olleet yksilöitä, he syntyivät sotilaina, sairaanhoitajina tai jos hyvin kävi saatoit syntyä siniveriseen sukuun, jolloin sinusta tulisi isäsi jalanjäljissä sotilasjohtaja/joku muu vaikuttaja jatkamaan jo satojavuosia  jatkunutta verilöylyä.
Mutta hänen Äitinsä, Jeanet oli myös tyttärensä lailla "puhdas" hän onnistui ymmärtämään tunteita erilailla, tottakai mekin ymmärrämme tunteita, emme vain tunne niitä, ne tukahdettiin meistä jo sylivauvoina. Jeanet jatkoi silti taistelua ihmisyyden puolesta, kiitos hänen, lopulta minäkin opin taas rakastamaan, tuntemaan sympatiaa ja empatiaa toisia kohtaan.  Jeaneten huudahdus oli vain onnea, missä hän näki tyttärensä ensimmäistä kertaa 4 vuoteen, kun minun ensimmäinen refleksini kiljuvasta naisesta oli tuhoa, tapa, kiduta.

Nyt istuessani tässä, intensiivisesti tuijottaessani tuota olentoa silmiin, tunsin rinnassani järjetöntä kipua. Kuin joku olisi repinyt sydämeni irti rinnastani.
Nyt tiesin mikä "se" oli, tai tässä vaiheessa kai sitä pitäisi kutsua häneksi, Veljeni tyttäreksi, Anjaksi.

Ens of Chp. 1.